Seuraa pitkä viesti. Lukekoon se, ken jaksaa :)

Yrjö

Kuopuksesta se alkoi. Kun tiistai-iltana tulin taloyhtiön hallituksen kokouksesta (käsittelyssä mm. pihan leikkialue, josta ei päästy yksimielisyyteen, kun puheenjohtaja pitää nykystandardeja ihan huuhaana, kun "ihan hyvin lapset silloin seitkytluvullakin selvisi satuttamatta itseään") kotiin, kuopus oli ihmeen voipunut. Mittasin kuumeen, ja mittari näytti 38.3 kainalosta mitattuna. Se selitti siis voipumisen. Vauva (se mikään vauva enää ole, kohta 2v!, mutta millä muulla häntä nyt kutsuisin...?) tuli rinnalle ja söi aikansa. Lopetettuaan katsoi minua hetken - ja oksensi. Suoraan syliini. Kyseessä oli onneksi lähinnä suuri pulautus, kun ei ollut iltaruoka juuri maistunut. Mentiin siitä sitten nukkumaan, ja miehen kanssa päätettiin, että vuorottelemme kotihoitoa. Eihän kuumeista lasta nyt voi päiväkotiinkaan viedä. Sovittiin, että minä olen lasten kanssa aamupäivät, ja mies iltapäivät. Minulla kun oli koulua ja proggista iltapäivisin.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen kuopus oksensi uudelleen. Tällä kertaa mukavaa, maidon ja kaurapuuron sekoitusta. Kuume oli kyllä jo laskenut, mutta ärtymys oli sitäkin suurempaa. Puolen päivän jälkeen vaihdettiin hoitovuoroja ja minä lähdin kouluun (kaksi opintoviikkoa napsahti siltä luennolta *naps* :) ). Kun alkuillasta tulin kotiin, sain kuulla kuopuksen oksentaneen uudelleen päikkärien jälkeen. Eteisessä seisoessani ihmettelin kuopuksen halua päästä vessaan. Hän seisoi vessan suljetulla ovella ja kiljui erittäin äänekkäästi. Minä hoin: "potta on tuossa, mene siihen pissalle", mutta eihän se mitään auttanut. Ei tietenkään, sillä noin kahden sekunnin kuluttua siitä tuli jälleen oksennus - lattialle. Ja se jo sai äitiinkin vauhtia ja kiidätin kuopuksen salamana vessaan oksentamaan. Kun sitten kuopus oli jo mennyt yöunille, hän heräsi kiljumaan noin tunnin kuluttua nukahtamisestaan. Mies oli onneksi ajan tasalla, ja ehti nostaa kuopuksen vadille, jonne senkertainen oksennus sitten päätyikin. Jotain hyvää siinä, että toinen etenkin kipeänä syö suuria määriä äidinmaitoa: iso "pulautus" on miellyttävämpi siivota, ja osa syödystä äidinmaidosta on ennen ulostuloaan ihan varmasti ehtinyt jo imeytyä.

Torstaina olin jälleen aamupäivän lasten kanssa kotona. En edes tarjonnut kuopukselle kaurapuuroa, sillä hän ehti oksentaa juuri ennen aamupalaa (tällä kertaa pyttyyn, kun olin tarpeeksi valpas ja nopea). Iltapäivällä mies tuli kotiin, että pääsin proggiksen harjoituksiin. Siellä kerroin ohjaavalle opettajalle, miten meillä on ensimmäinen oksennustautitapaus sitten esikoisen syntymän. Taisin vähän naureskellakin siinä. Kun illalla tulin kotiin, kävimme saunassa. Mies kertoi, että hänen kotonaoloaikanaan kuopus ei ollut oksentanut kertaakaan. Luulimme, että pahin oli ohitse. (Juu, ei pitäisi ikinä luulla mitään...) Tein saunan jälkeen iltapalaksi lettuja, ja söimme niitä hyvällä ruokahalulla. Kuopuskin söi peräti puolikkaan letun. Enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Nukkumaanmenoaikaan lapsia nukuttaessamme mies vähän valitteli voipunutta oloaan. Pisti sen tosin täysin työtahdin piikkiin. Noin tunnin nukuttuaan kuopus heräsi kiljumaan. En ollut tarpeeksi nopea, joten ensimmäinen satsi oksennusta (tällä kertaa letun ja maidon sekoitusta) tuli sänkyyn, loput saatiin pyydystettyä vatiin. Mies lähti suihkuttamaan kuopusta puhtaaksi ja minä aloin vaihtaa lakanoita. Kiitos villafleece-peiton, vain lakana joutui pesuun. Kuopuskin nukahti suihkuttelun jälkeen yllättävän helposti.

Ja siitä se sitten alkoi. Noin kello kaksi yöllä havahduin siihen, että mies säntää kiireellä ylös sängystä ja vessaan. Kuului oksennuksen ääniä. Sitä se hänen voipunut olonsa teetti. Olin itse tyytyväinen siihen, että oma oloni oli vielä ihan normaali. Jostain kumman syystä uni ei kuitenkaan tullut silmään, ja syykin selvisi noin tuntia myöhemmin. Oli minun vuoroni syleillä pyttyä. Vessassa vierailinkin sitten ahkerasti loppuyön. Jossain vaiheessa esikoinenkin alkoi päästellä kummia ääniä. Mies osoitti jälleen saalistajan valppautensa, ja suurin osa oksennuksesta saatiin vatiin. Osa valitettavasti meni esikoisen päälle (eli esikoinen suihkuun) ja osa sänkyyn (eli lakanan vaihto). Esikoinen oksensi yön aikana vielä kahdesti. Mies selvisi sillä yhdellä oksentamisella - hyväkäs.

Minä olin niin kipeä, kuin olla voi. Perjantaiaamuna oli tarkoitus olla proggispalaverissa. Seitsemän jälkeen laitoin ohjaavalle opettajalle tekstiviestin esteestä osallistua palaveriin. Sitä se naureskelu teetti. Samalla ilmoitin, etten todennäköisesti voi myöskään osallistua proggisharjoituksiin samana iltana. Koko perjantaipäivän makasin sängyssä ne välit, kun en ollut oksentamassa vessassa. Päätä, selkää, vatsaa ja ihoa särki. Otin kuopukselle tarkoitettuja maitohappobakteereja - ja oksensin ne muutaman minuutin kuluttua ulos. Join mehua pienin kulauksin ja toivoin, että edes se pysyisi sisällä. Rajuin oksenteluvaihe kesti noin kymmenen tuntia. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin oksennustauti!

Kun mehu alkoi pysyä sisällä, minulle tuli nälkä - ja hirmuinen mehukeittohimo. Mies, vaikka olikin paremmassa kunnossa, ei ollut ylen innokas lähtemään kauppaan. Niinpä minä (juu, marttyyri mikä marttyyri ;) ) vaivalloisesti pukeuduin, puin myös lapset (kuopus oli jälleen elämänsä kunnossa, esikoinenkaan ei ollut oksentanut puolen päivän jälkeen), ja raahauduimme yhdessä kauppaan. Raitis ilma vähän helpotti. Kaupasta kannoin kotiin yhteensä viisi (!) litraa mehukeittoa. Hyvä, etten yhtä purkkia avannut jo kotimatkalla. Kotiin päästyämme ryystin mehukeittoa pari isoa lasillista, riisuuduin ja menin takaisin sänkyyn. Vähän myöhemmin heräsin siihen, että kivut olivat poissa. Kuume oli tullut tilalle. Yöunilla olimme kaikki jo noin seitsemän aikaan illalla.

Lauantaina eli eilen elämä alkoi jälleen hymyillä. Huono olo oli poissa, samoin kuume. Selkää vielä vähän särki, mutta sekin kipu hävisi päivän mittaan. Minua ei oksettanut, miestä ei oksettanut, esikoista ei oksettanut puhumattakaan kuopuksesta, joka oli jo perjantain ollut suht kunnossa. Eilen hän oli myös oma iloinen itsensä sen kiukkuisen vauvan sijasta. Sairastelu sotki kuitenkin aikataulut täysin. Lähinnä minun aikatauluni. Vielä eilen kolme suurta esseetä odottivat kirjoittajaansa. Palautuspäivä huomenna *huoh*

Isänpäivä

Sairastelu sotki myös isänpäivänviettosuunnitelmat. Esikoisen kanssa ehdimme onneksi askarrella kortit (isälle, papalle, isopapalle, ukille, isoukille ja isovaarille) ja sain ne postiin torstaina. Lahjaa isälle emme ehtineet saada valmiiksi. Olimme myös puhuneet kakun leipomisesta, mutta sekin jäi. Nyt mies on lasten kanssa maalla ja minä koitan epätoivon vimmalla saada esseet kirjoitettua. Kaksi niistä onneksi on jo lähes valmiita, ja kolmaskin on loppupuolella (ja tässä välissä oli pakko pitää tämä bloginkirjoitustauko :). Omaa tyhmyyttähän tämä on, kun ei ajoissa jaksanut/viitsinyt/ehtinyt niitä kirjoittaa. Kun tyypillisesti pitää kaikki jättää aina viime tinkaan. Jos kuitenkin saisin pitsan tehtyä siihen mennessä, kun tulevat illalla kotiin. Hmm... vesi herahti kielelle pelkästä ajatuksesta *nam* ;)

Mutta siis oikein rentouttavaa ja leppoisaa isänpäivää kaikille isille tasapuolisesti!

Josta tulikin mieleeni lehdestä luettua: Isiltä oli kysytty, mitä nämä kaikista mieluiten haluaisivat saada isänpäivälahjaksi. Eräs haastateltu isä toivoi sänkyyn tuodun kahvin ja korvapuustin sijasta aamuolutta kera sinapilla ja ketsupilla voidellun kabanossin :D Aamulla pahoittelin miehelle, että jäi ne kabanossitkin hankkimatta. Hän ei ollut asiasta moksiskaan ;)

Hesarista poimittua

Ilmeisesti isänpäivän kunniaksi myös valtakunnan suurinlevikkinen päivälehti on täynnä juttuja isistä, perheistä ja kodeista. Sivulla D3 on juttu otsikolla "Arjen sankarit". Juttu alkaa näin:

"Onko arkisempaa asiaa kuin likapyykki? Eipä juuri. Ja asiaan kuuluu, että arkista pyykkikoria kanniskelee useimmiten nainen. Syykin on selvä. Pyykki on miehelle mysteeri. Mies pelkää sekä pyykkäämistä että sen seurauksia. Vaatteiden huoltaminenhan on ollut perinteisesti naisten vastuulla, ja jos mies ryhtyisi pyykkäriksi, miesten ja naisten töiden rajat hämärtyisivät lopullisesti. Eikä keskivertomies edes osaisi pestä pyykkiä oikein, sillä hänellä ei ole sitä tietoa, jonka nainen on vuosien mittaan kerännyt perheen vaatekappaleista. Nainen osaa lajitella pestävät pesuohjeita katsomatta: kirjava kuuskymppinen koneeseen, farkut ja muut väriä päästävät seuraavaksi, neljässäkympissä pestävät tummat ja vaaleat omiin kasoihinsa, valkoisen kuuskymppisen voi jättää huomiseksi ja hienopesua vaativa pusero on nopeinta pesaista käsin. Ei siis ihme, että naiset käyttävät pyykin pesemiseen kaksi tuntia viikossa, miehet 14 minuuttia."

Kä-kääk!!! Minä tulisin hulluksi, jos lajittelisin pyykit tuolla tavoin. Meillä likapyykit lajitellaan tummiin ja vaaleisiin. Tummat pestään neljässäkympissä ja vaaleat kuudessakympissä. Lisäksi joskus pestään villa- ja villasekoitepyykkiä (kun tuulettaminen ei enää tehoa toivotulla tavalla). Vaippapyykki lukeutuu kuudenkympin pyykkiin. Punaiset pestään tummien kanssa sekaisin neljässäkympissä. Koska tilaa on vain yhdelle pyykkikorille, on tämä karkea lajittelu ihan perusteltua. Ja minusta jo ajankäytönkin takia.

Siitä huolimatta veikkaan, että tuo kaksituntinen ainakin menee myös minulta viikoittain pyykin käsittelyyn. Ei pesemiseen, sillä siitä huolehtii Upo Pesukarhu, vaan nimenomaan käsittelyyn. Koneeseen laittaminen ei siis kauaa meillä kestä (ja mieskin tekee sitä silloin tällöin). Enemmän aikaa vie pyykin ripustaminen kuivumaan sekä pyykin siirtäminen kuivattuaan narulta kaappeihin. Tai ylipäänsä pois naruilta, jotta uusi satsi pyykkiä mahtuisi kuivumaan. Ja kyllä, ottaen huomioon miehen innostuksen ensinnäkin ripustaa pyykkiä kuivumaan ja toisekseen kuivan pyykin poistamisen narulta, tuo 14 minuuttia viikossa kuulostaa sekin erittäin oikealta määrältä. Vieläkin enemmän aikaa minulta menisi, jos edelleen silittäisin lähes kaiken pyykin. Onneksi esikoisen syntymän jälkeen tulin järkiini, ja lopetin turhan kotkotuksen. Vaikka toisaalta, vaatteiden silittäminen on siitä mukavaa, että kun se on näennäisesti erittäin hyödyllistä, antaa se myös sen varjolla omaa aikaa funtsia asioita tai vaikka katsoa telkkaria samalla. Tosin, nythän minulla ei juuri ole aikaa kumpaankaan, joten saa se silittäminenkin mennä.

Kuka keksisi keinon saada mies hoitamaan pyykin jälkikäsittelyn useamminkin kuin kerran neljännesvuodessa? Ja mikä estää miestä oppimasta sitä naisen jo tietämää tietoa perheen vaatekappaleista ja siitä, miten niitä kuuluu pestä? Eivät miehet nyt niin tyhmiä ole...