Aina välillä viihdytän itseäni katsomalla neloselta Häähullut-ohjelmaa. Siinähän yhdysvaltalaiset morsiamet näyttävät, miten häistä saadaan täydelliset - ja rahaa palaa.

Minäkin aikoinaan ajattelin, että kun joskus menen naimisiin, tapahtuu vihkiminen kirkossa kaikkien sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Lisäksi tiesin, minkälaisen morsiuspuvun haluan. Ja hunnun, tottakai. Ja juhlista ei sitten iloa ja riemua puuttuisi. Olin jopa miettinyt bändinkin valmiiksi. Häävalssista en ollut päättänyt, kun niitä on niin monta hyvää... Unelmoin suurista kirkkohäistä, mutta kuinkas kävikään.

Astuin avioon maistraatissa. Mies kun ei kuulu kirkkoon. Päivä oli ihan tavallinen keskiviikko, ja vihkiminen suoritettiin keskellä päivää. Tilaisuus kesti peräti vartin (ei mitään ylimääräistä), ja morsiusparin (eli miehen ja minun) lisäksi paikalla olivat lapset, kaikki kolme kappaletta, sekä heitä vahtimaan pyydetty ystäväni. Hän sai toimittaa myös todistajan virkaa. Kaasoksi häntä en pyytänyt, kun ei ollut sellaiselle tarvetta. Ei valkoista unelmahääpukua, ei huntua, ei kukkia. Sormus sentään oli hankittuna, vaikka sekin piti viedä vihkimisen jälkeen pienennettäväksi :) Vihkimisen jälkeen kävimme torikahvilassa kahvilla. Herkuttelimme oikein, sillä lapsille tarjottiin letut hillolla ja kermavaahdolla. Häämatka oli yhtä kuin autoajelu Kehä kolmosta pitkin kotiin :)

Rahaa meidän häihin paloi keskimäärin 300e (sormukseen suurin osa). Ja ihan kivat ne häät silti olivat.

Sukulaiset ja ystävät saivat kuulla säädyn muuttumisesta tipoittain myöhemmin, kun muistimme kertoa. Tai kun näkivät sormessani uuden sormuksen - sitten, kun olin saanut sen takaisin oikean kokoisena.

Suunnitelmissa oli vielä ennen joulua järjestää myöhemmin ihan kunnon hääjuhla, mutta se taitaa kuitenkin jäädä. Mitä sitä juhlimaan jälkikäteen. Siinä sitä olisikin rahastuksen makua...