Ihana talvi sen kun vain jatkuu. Valkoinen hurmos herättää muistoja lapsuuden talvista, jolloin oli aina paljon lunta (paitsi silloin yhtenä jouluna, kun oli ihan mustaa ja tosi liukasta joka paikassa) ja pakkasta juuri sopivasti (paitsi silloin yhtenä talvena, kun joululoman jälkeen mentiin kouluun 30 asteen pakkasessa reilun viikon verran ainakin).

Lapsetkin ovat lumesta ihan innoissaan, ja mäenlaskua ja kinoksiin kaivautumista ovat saaneet harrastaa ihan urakalla.

Luistelemassakin ollaan käyty, tosin pureva pakkanen hieman hillitsee talviurheilua lasten osalta. Kolmevuotias kuopus on kovasti innoissaan luistimilla, mutta kun hän ei vielä hirveän hyvin pääse liikkumaan itse, varpaat jäätyvät yllättävän nopeasti. Samoin kuin äidillä, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa pientä liukkaalla jäällä :)

Itse olen alkanut - jälleen kerran - hinkua suksille. Ostin murtsikkasukset muutama vuosi sitten, ja kuten silloin lupasin, olen käyttänyt niitä vähintään kerran talvessa ;) Nyt alkaisi olla suksien esiinkaivamisen aika.

Ja jos kaikki menee niin kuin saduissa, niin kun pakkaset tästä hellittävät, onkin jo kevät. Jää sellainen ärsyttävä loskakausi kokonaan välistä. Se jos mikä miellyttäisi varmaan muitakin kuin minua...

* *

P.S. Pirun pakkaset, kompostorin kanssa kävi hullusti. Lähes samassa tilanteessa oltiin jo vajaa vuosi sitten, mutta nyt tehtiin tässäkin kyseenalainen ennätys. Biolanin lämpömittari on näyttänyt nollaa noin kuukauden, vaikka mitä tekisin. (No joo, vielä en ole lähtenyt kompostoria lämmittämään kuumavesipulloilla, vaikka mielessä sekin on käynyt.) Tyhjennysluukku on jäätynyt kiinni (kai, tai sitten edessä on liikaa lunta, eikä sitä siksi saa mitenkään auki), joten kompostoria ei voi tyhjentääkään (ellen sitten ota kottikärryjä ja talikkoa avuksi, eikä se ole suunnitelmissa todellakaan). Ja vaikka voisi, mihin sen raakakompostin kippaisin, kun jälkikompostorikin on ihan täynnä... Vastoin periaatteitani joudumme nyt laittamaan biojätteenkin sekajätteeseen (joka onneksi viedään Riihimäen polttolaitokseen eikä kaatopaikalle), kun paljon mainostettu lämpökompostori on ihan täynnä. Piru vie. Ja niin kuin kesällä olin ylpeä ja innoissani, kun lämpömittarin neula huiteli 60 ja 70 asteen tienoilla ja pömpelissä perunankuoret ja muut maatuivat niin kovaa vauhtia, että tuli kiire tuottaa biojätettä eliöiden ruuaksi. Voi miksi, miksi en alkusyksystä tehnyt sitä, mitä olin miettinyt koko kesän?? Tiedän ainakin, että heti keväällä marssin lähimpään rautakauppaan ja ostan meille toisen lämpökompostorin. En Biolania, sillä se on liian ailahtelevainen tasaisuutta rakastavalle luonteelleni, vaan jonkin sellaisen mukavan pyöreän systeemin, joka toivottavasti ei jäädy umpeen heti, kun elohopea laskee nollan alapuolelle. Himputti sentään, en paremmin sano.

Kymmenen vuotta menevät yllättävän nopeasti. Kaiken lisäksi 10 vuotta sitten olin 10 vuotta nuorempi, parisuhteessa kylläkin, mutta vielä lapseton. Muistellaanpa vähän näitä menneitä vuosia:

2000

Olimme menneet miehen kanssa kihloihin syksyllä 1999 ja vuotta aikaisemmin muuttaneet siihen asuntoon, jossa myöhemmin kaikki kolme lastamme viettivät vuorollaan elämänsä ensimmäiset vuodet. Minulla oli kolme työpaikkaa ja sen ikäiseksi taiteilijaksi siis oikein hyvät tulotkin. Helmikuussa kävimme miehen kanssa lomamatkalla Fuerteventuralla. Mies purjelautaili, minä hoidin auringonoton. Vuokrasimme maasturin, jolla huristelimme ympäri saarta ja löysimme hienoja uimarantoja. Keväällä olin Kansallisteatterin leivissä teatterivierailulla Pietarissa ja syksyllä aloitin opinnot Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella. Samalla karsin työt minimiin, koska koulussa oli 100-prosenttinen läsnäolopakko ja itselläni kamala polte saada tämä pakollinen kandin tutkinto alta pois ja päästä opiskelemaan maisteriksi.

2001

Heti vuoden vaihduttua lomailimme miehen kanssa Egyptin Hurghadassa. Samalla reissulla kävimme myös Luxorissa Kuolleiden kaupunkia ihmettelemässä. Koimme myös elämämme pahimman turistiripulin, joka vei 8 päivän lomastamme peräti 3 päivää. Raskauduin maaliskuussa ja loppukevät meni raskausoireita ihmetellen. Opiskelupuolella piti vähentää nostohommia, mutta treeneissä kävin muuten ihan normaalisti, esiinnyinkin jopa. Kesällä vietin ansaittua kesälomaa pitkän kaavan mukaan. Syksyllä jatkoin opiskeluja kasvavan mahani kanssa, pääasiassa lukkarissa oli luentoja ja muita teoria-aineita. Ja astanga-joogaa :) Tanssinopettajan töistä jäin äitiyslomalle lokakuun lopussa ja joulukuun alussa - äitini vanhempien 50-vuotishääpäivänä ja kymmenen päivää lasketun ajan jälkeen - esikoinen syntyi Jorvin sairaalassa. Joulu ja sitä seurannut vuodenvaihde meni uutta perheenjäsentä ihmetellessä.

2002

Vuosi vierähti kotiäitiyden merkeissä, mitä nyt sain kandin paperit ja hain maisterilinjalle Pedagogiikan laitokselle :)  Innostuin imetyksestä ja kantoliinoista ja kestovaipoista. Vauva-arki tuntui välillä tosi raskaalta keskimääräistä vaativamman esikoisen kanssa. Sain kuitenkin uusia ystäviä etenkin Imetyksen tuki ry:n (silloinen Vauvamyönteisyys ry) parista,  joista yhden kanssa perustin imetystukiryhmänkin.

2003

Kävimme keväällä vähän isommalla porukalla Viipurissa iso-vaarin lapsuudenmaisemissa. Olin hurmioitunut siitä historian määrästä, mitä reissulla sain mahdollisuuden imeä itseeni. Se oli esikoisen ensimmäinen ulkomaanmatka. Innostuin enenevässä määrin imetystukiyhdistyksen toiminnasta. Kesällä raskaustesti näytti positiivista. Syksyllä esikoinen aloitti ensimmäisen pätkänsä päiväkodissa, ja sydäntäni riipaisi jättää hänet sinne joka aamu, kun itse jatkoin matkaani Helsinkiin opiskelemaan. Töitä en tehnyt satunnaisia sijaisuuksia lukuunottamatta. Syksyllä myös juhlimme anopin mummon 100-vuotispäiviä...

2004

... ja tammikuussa hautasimme hänet. Helmikuussa tulin äidiksi toisen kerran. Synnytys oli helppo, mutta arki kahden lapsen kanssa rankka, kun mieskään ei voinut minkäänlaista isyyslomaa pitää. Esikoinen kävi päiväkodissa toukokuulle asti 2 kertaa viikossa 5 tunnin ajan kerrallaan. Hyvä ratkaisu koko perheelle. Keskimmäisen kanssa imetys, kantoliinat ja kestovaipat olivat ihan vanha juttu ja sujuivat omalla painollaan, uutena innostuksen kohteena aloitin vessahätäviestinnän harrastamisen vauvan kanssa. Elokuu vierähti USA:ssa miehen työmatkalla. Ensin 3 viikkoa New Yorkissa, jossa tutustuin lasten kanssa leikkipuistotarjontaan hotellista käsin miehen tehdessä 14 tunnin työpäiviä, ja vikaksi vielä 1 viikko Chicagossa miehen vanhojen ystävien kanssa lomaillen. Kotiäitiys jatkui koko vuoden.

2005

Kesällä tavallista rankempi flunssa kävi meillä kylässä, ja seurauksena esikoinen sai keuhkokuumeen ja oli tiputuksessa viikon. Keuhkokuume uusitui syksyllä samoihin aikoihin kun palasin opiskelemaan, ja molemmat lapset menivät päiväkotiin. Tällä kertaa ei tuntunut yhtä pahalta kuin aikaisemmin, ja keskimmäinenkin sopeutui tilanteeseen tosi hyvin. Esikoinen vieroittui rinnasta samoihin aikoihin. Opiskelu Pedalla sujui suunnitelmien mukaan. Loppusyksystä hautasimme anopin isotädin, jota olimme usein käyneet vanhainkodissa näiden vuosien aikana katsomassa. Lasten kasvamisen myötä leikkipuistot sekä taloyhtiön oma piha tulivat tutuiksi, ja uusia äitikavereita löytyi ihan naapurista.  Täytin pyöreitä vuosia ilman mitään sen kummempia kriisejä.

2006

Kalenteri kädessä mietimme miehen kanssa kolmatta lasta, ja aika pian tärppäsikin. Otin opinnoissa loppukirin ja keväällä (makasiinien palamisen aikoihin) olin vanhassa työpaikassani suorittamassa opetusharjoittelua, josta myös kirjoitin opinnäytettäni. Heinäkuu oli lomakuukausi, ja teimme perheen kanssa viikon reissun Ahvenanmaalle juuri silloin, kun helteet alkoivat. Ihan mahtava viikko! Koska raskaus ei pahemmin vaivannut, rutistin opinnot päätökseen viikkoa ennen kuin kuopus kirjaimellisesti ryntäsi ulos kohdustani, siskoni 30-vuotispäivänä lokakuun alussa. Loppuvuosi meni ihmetellessä maailman rauhallisinta vauvaa :) Imetys, kantoliinat, kestovaipat, vessahätäviestintä - kaikki tuttua ja turvallista ja toimivaa. Vuoden lopussa keskimmäinen vieroittui rinnalta.

2007

Paluu kotiäidiksi, tanssitaiteen maisterina tosin :) Huhtikuussa anopin isä - iso-vaari - saatettiin haudan lepoon. Kesä ja syksy menivät pihalla istuen, lasten touhuja seuraten ja naapurin naisten kanssa juoruten. Ah, niitä aikoja! Syksyllä esikoinen aloitti eskarin. Ja saimme toisen suru-uutisen: anopin aviomies menehtyi rajuun sydänkohtaukseen elokuun alussa. Samalla meillä miehen kanssa kypsyi päätös naimisiinmenosta, ja aie toteutettiin lokakuussa kihlapäivänä hyvin pienimuotoisin menoin, yhdentoista yhteisen vuoden jälkeen.

2008

Keväällä teimme suuren päätöksen muutosta ja lapsuudenkotini ostamisesta. Oma asuntomme saatiin myydyksi vasta joulukuussa, mutta jo elokuussa muutimme Pikkukaupunkiin, koska halusimme esikoisen saavan aloittaa koulunsa täällä. Kotiäitiys jatkui, koska en halunnut liian montaa muutosta lapsille samanaikaisesti. Omakotitaloasujan yksinäisyys yllätti: lapsille ei löytynyt seuraa puistoista minusta puhumattakaan. Elokuusta alkaen asuimme vanhempieni kanssa samaa taloutta, jossa siinäkin oli totuttelemista.

2009

Tammikuun alussa vanhempani saivat rakennusluvan, ja hommat käynnistyivät maansiirtotöillä maaliskuun alussa. Kesä meni rakennuksilla auttaessa - tai mies auttoi, ja minä neuloin, vahdin lapsia ja hoidin ruokapuolen. Elokuussa esikoisesta tuli tokaluokkalainen ja keskimmäinen ja kuopus menivät päiväkotiin. Ja minä palasin työelämään pitkästä aikaa. Voi sitä onnen määrää! Syksy oli melkoisen rankka, kun keskimmäisellä oli päiväkotiinsopeutumisvaikeuksia ja itselläni kamala kiire tanssikoulun 30-vuotisnäytösten valmistelussa ja muutenkin työelämään tottumisessa. Pahimmiltä sairasteluilta onneksi vältyttiin. Ja niin päästiin vuodenvaihteeseen...

2010

Tietää lisää työtä ja siitä nauttimista. Oman talon remontointia. Keskimmäisen eskaria. Rakkautta ja onnea. Yhteisiä hetkiä. (Ja todennäköisesti myös hermojen menetystä ja väsymystä, mutta kyllä ne kestää.)

Vuosi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa. Isäni vietti 60-vuotispäiväänsä raksalla hommia tehden ja mies makasi sängyssä vatsataudin kourissa. Minä vein lapset pulkkamäkeen ja annoin niiden sen jälkeen katsoa piirrettyjä DVD:ltä. Illemmalla herkuteltiin äitini leipomilla sämpylöillä ja ohrarieskalla ja isän synttäreiden kunniaksi hommatulla jätskikakulla.

Olin ajatellut antaa lasten valvoa puoleenyöhön ja katsoa heidän kanssaan portilla, kun naapurit ja muut kansalaiset ampuvat rahojaan taivaan tuuliin, mutta lasten touhut alkoivat olla sen verran levottomia iltakymmenen aikaan eikä mieskään ollut mukana hillitsemässä menoa, että alamittaiset saivat lähteä nukkumatin maahan reilua tuntia ennen vuoden vaihtumista. Hyvä niin.

Otin sitten tulokkaan vastaan yksikseni Senaatintorin juhlintaa telkkarista katsoen ja ihanaa villasukkaa neuloen. Kun kello löi 12, seisoin portilla katsomassa raketteja ja taisi siinä kyynel tai pari vierähtää poskelle...

Vuosi vaihtui, mutta elo ja olo jatkuvat samoina kuin viimekin vuonna. Pakkasta riittää, luntakin on ihan kiitettävästi. Neulomista riittää ja kohta joululomakin loppuu ja sen myötä alkaa arki. Aikoinaan muistan harjoitelleeni uuden vuosiluvun kirjoittamista pitkin joulukuuta. Nyt luotan siihen, että osaan pitää vuodet erillään toisistaan ilman harjoitteluakin ;)

Kyllä tämä tästä, eteenpäin mennään.

Iltapalapöydässä keskimmäinen alkoi puhua omien sanojensa mukaan hienosta pleikkapelistä. Se olisi kuulemma samanlainen kuin Lego-Batman tai Lego-Indiana Jones, siis ne hahmot olisivat legoukkoja. Mutta tämä peli olisikin Lego-humalaiset.

Pelin ideana olisi keskimmäisen sanoin "hillua jokaisen hahmon kotona, räjäytellä kaljapulloilla paikkoja ja oksennella joka paikkaan".

Enää herää kysymys, mistä kummasta keskimmäinen, himpun vajaat 6 vuotta, on saanut peli-idean nimenomaan humalaisista? Ne kun eivät kuulu lähipiiriimme millään tavalla. Pitäisikö nyt huolestua vai ei?

Vaikka otsikko muuta lupaa, tämä mennyt ei ollut sellainen :)

Kivaa oli kuitenkin, Inkoossakin oli sen verran lunta, etten ole niin paljon sitä siellä nähnyt näiden 12 vuoden aikana, kun ollaan miehen kanssa yhtä pidetty. Päästiin lasten kanssa pulkkamäkeen joka päivä. Jäälle emme uskaltautuneet, mikä oli varmasti ihan viisasta.

Jouluiloa vähän todellakin latisti tämä asumistilanne. Olisin jo nyt niin kovin mielelläni tehnyt oman joulun, kun tähän asti ollaan jouluja vietetty muiden nuottien mukaan nämä 34 vuotta. Toivottavasti ensi vuonna päästään siihen paneutumaan sitten oikein kunnolla.

Minulla unelmien jouluun kuuluu touhuaminen. Lahjoja tykkään tehdä itse (lämpimäisiä neulottuna ja paistettuna ;) ), samoin siivoaminen on yksi mieleisistä puuhistani. Vieläkin mukavampaa olisi, jos muutkin oppisivat arvostamaan työnjälkeä, eivätkä sotkisi nopeampaa kuin mitä siivoan :-P Laittaisin koristeita harkiten esille jo ensimmäisestä adventista alkaen. Samoin soittaisin joululauluja (ehkä enemmän itseni iloksi kuin muiden...) joulukuun alusta. Tunnelmallisuutta loisin kynttilöillä - sekä oikeilla että sähkö- tai paristokäyttöisillä. Esillä ei olisi mitään ylimääräistä (kuten tänä vuonna, kun sulassa sovussa sohvapöydällä joululiinan kanssa majailivat pihdit ja vasara ja kourallinen verhoilunauloja). Kuusen kantaisin sisään ja koristelisin myös hyvissä ajoin. En ehkä ihan Lucianpäivän tienoilla, mutta aikaisemmin kuin mitä nyt tehdään (eli aatonaattona tai aattoaamuna). Leipoisin piparit ja tortut ja maustekakun myös hyvissä ajoin. Muut ruuat voisin kyllä ihan hyvällä omallatunnolla ostaa valmiina kaupasta :)

Aattona sitten en hötkyilisi. Nauttisin joulutunnelmasta ja leppoisasta oleskelusta. Illan hämärtyessä kävisin pikaisella kävelyllä korttelin tai parin ympäri ja silmäilisin naapuruston joulunviettoa ;) Joulupäivänä käpertyisin sohvannurkkaan syömään suklaata ja lukemaan lahjakirjaa tai vaihtoehtoisesti neulomaan jotain ihanaa. Ja katsoisin telkkariohjelmia sydämeni kyllyydestä kaikessa rauhassa! EN lähtisi vastahakoisten lasten kanssa flunssaisena lumihankeen kahlaamaan ja munuaisiani tärvelemään töyssyiseen pulkkamäkeen, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa...

Tänä vuonna joulufiilis hiipi hiljaa mieleen, kun ajoimme Inkooseen keskellä öisen lumisen maiseman 22. päivän iltana. Kuuntelin joululahjaksi itselleni ostamaa Rajattomien Best of -levyä ja katselin ulos auton ikkunasta. Olin siivonnut talon edellisen käyntimme lopuksi, joten perillä oli mukavan siistiä. Aatonaattona tein rosollin valmiiksi, ja koristelin piparkakkukodan. Varsinaiseen joulun tunnelmaan pääsin kuitenkin vasta jouluaattona imuroidessani anopin ja miehen käydessä haudoilla. Oli ihan pakko saada kuitenkin siivota vielä vähän, kun en sitä ollut kotonakaan tehnyt ;D Sen jälkeen rauhoittuminen joulunviettoon kävi kuin itsestään.

Kohta koittaa muuttopäivä, ja heti, kun ovi sulkeutuu vanhempieni jälkeen, ryhdyn repimään tapetteja irti seinistä. Uusi vuosi siis tietää remontointia ja sitä kautta uudistumista. Kiva kiva :)

Teenpä historiaa, kun näin tietääkseni ensimmäistä kertaa olen k**** otsassa kolme päivää ennen joulua. Kaikki mahdollinen (ja mahdoton) ottaa päähän, eikä mikään huvita. Lisämausteita soppaan tuo päälle puskeva flunssa, tunnollisen työntekijän syndrooma.

Uusi talo on jo hyvällä mallilla, ja isäni 60-vuotissynttäreitä olisi tarkoitus juhlia siellä Loppiaisviikonloppuna (viikko oikeiden synttäreiden jälkeen tosin). Mutta siihen asti yhteiseloa (ja kaikkien muiden sotkujen siivoamista ja jatkuvaa kaaoksen kestämistä) jatkuu, ja se jos mikä juuri nyt kuormittaa tämän pienen äidin mieltä. Pientä tyyneyttä mieleeni saan, kun yritän kuvitella vanhan talon alakertaa ihan tyhjänä (vanhempieni!) tavaroista. Hetki on yllättävän lähellä mutta kuitenkin niin kovin kaukana...

Olen sisimmältäni jouluihmisiä, ja nautin joulusiivouksesta ja koristeiden laittamisesta esille ja rauhallisesta tunnelmasta. Tämä joulu menee näiden osalta ihan penkin alle - tai siltä ainakin nyt tuntuu. Vietämme joulun Inkoossa, talossa, joka on ollut kylmillään syyskuusta lähtien. Kun sinne huomenna menemme, alkaa talon lämmitys. Ja siivous, ja koristelu ja ruokien tekeminen. Kaikki ihan viime tingassa. Täällä en ole jaksanut tehdä mitään, kun ei sitä tekemistä kukaan kuitenkaan arvosta eikä huomioi. Kaikki tavarat pitää roudata ensin Inkooseen ja sitten joulun jälkeen takaisin tänne. Ja tietysti kolmen lapsen kanssa juostaan ainakin kahdessa eri kyläpaikassa joulunpyhinä, kun mieli tekisi vain rauhoittua olemaan. Mies on itsekin noita meneviä ihmisiä, eikä hän ymmärrä kaipuutani lööbailuun. Harmi sinänsä.

Positiivista tässä hetkessä on kuitenkin se, että maa on ihan valkoinen. Lunta on viimeisten parin päivän aikana satanut ihan varmasti ainakin puoli metriä. Ihanaa on, kun ulos katsoessa näkee mustan sijasta valkoista :)

Mut just nyt olo on sellainen, että joulu voisi olla jo ohitse. Ei tällaista juhlintaa kukaan jaksa...

Netissähän nuo kohtaavat päivittäin milloin missäkin keskustelupalstalla. Meillä nuo törmäilevät toisiinsa harva se päivä myöskin. Joko olen vakavasti jakomielitautinen tai sitten vain inhimillinen. Tiedättehän, erehtyminen on inhimillistä ;)

Tiedän täyttäväni monia niistä täydellisen äidin kriteereistä, joita etenkin vauvavuoden äitiyteen liitetään. Olen synnyttänyt (kolme kertaa) ilman lääketieteellistä kivunlievitystä, olen imettänyt (pitkään) jokaista lastani, olen kantanut (pitkään) kantoliinassa jokaista lastani, olen jakanut sänkyni (pitkään) en vaan mieheni vaan myös lasteni kanssa, olen pukenut lapseni kestovaippoihin (ja kamalaa, tykännyt niiden pesemisestä!). Ai niin, olen ollut (verrattain pitkään) kotiäitinä. Saanko nyt sen sädekehän, mielellään kullatun, kiitos? Olen tehnyt valintoja, joita olen pitänyt meille (minulle, lapsilleni ja miehelleni) oikeina ja joihin olen ollut tyytyväinen. Ja joihin mieskin on ollut tyytyväinen. Hänestä on ollut hienoa, että rahaa ei ole kulunut kertakäyttövaippoihin, lastensänkyihin, korvikkeisiin tai rattaisiin (mutta kenties sitäkin enemmän kantoliinoihin, kestovaippoihin ja kankaisiin, joista olen ommellut itselleni imetyspaitoja - mutta mitä mies ei tiedä, se ei voi häntä satuttaa ;) ). Muistan, miten minua hymyilytti, kun mies eräälle ensimmäistä lastaan odottavalle kaverilleen kerran kertoi, miten hienoa on, kun lasta imetetään pitkään. Kakka ei haise niin pahalle, eikä yöllä tarvitse isän herätä vauvaa rauhoittelemaan :) Ai niin, ja perhepetiäkin hän kehui siinä samalla. Kaveri kuunteli vieressä hieman epäuskoinen ilme kasvoillaan ;)

Olen omilla valinnoillani ehkä kenties vaikuttanut myös joidenkin ystävieni valintoihin. Osa heistä on pitkään imettäneitä, kantoliinoihin ihastuneita ja kestovaippoja lapsillaan käyttäviä :) Tietysti he voisivat tehdä tuota kaikkea, vaikka minä en olisi niin tehnytkään, mutta on mukava ajatella, että omilla teoillani saattaa olla jokin vaikutus myös ystäviini.

Sitten se paskamutsiosio: en jaksa askarrella lasteni kanssa. En myöskään tykkää keksiä heille viihdykettä (keksikööt itse). Olen antanut lasteni leikkiä pihalla ilman välitöntä valvontaa melko nuoresta lähtien. Lapset eivät ole nukkuneet päiväuniaan juuri koskaan vaunuissa pihalla, vaan sisällä sängyssä. Kotiäitivuosieni jälkeen koen viikonloppupuistoilun lievänä rasitteena. Kaipaan omaa aikaa ja omaa rauhaa. En pidä ruuanlaitosta (enkä juurikaan sen syömisestä). Pidän kovaa kuria, josta en yleensä saa kuulla mairittelevia sanoja ;) Suutun lapsilleni ja korotan ääntäni, jälkimmäistä tiedän tekeväni liian usein. En jaksa välittää, onko lapsilla päällä "kauppavaatteet" vai "pihavaatteet", kun joskus lähdemme koko perhe ruokaostoksille. Pakotan lapset siivoamaan huoneensa ja viemään likapyykkinsä pyykkikoriin. Annan lasten katsella televisiota selvästi enemmän, kuin mitä ammattilaiset suosittelevat. Käytän kasvatusmetodeina muun muassa uhkailua ja lahjontaa. Kiristän onneksi harvemmin.

Ai mitä, enkö saakaan sitä sädekehää? No höh.

On jälleen se aika vuodesta, kun ammattini puolesta saan jännätä esiintyjiä. Tanssikoulujen joulunäytösten aika siis. Omista ryhmistäni yksi esiintyi viime viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina. Tytöt, iältään 10-11 -vuotiaita, olivat aika tytinöissään. Itse olin ahertanut näytöksen eteen koreografian tekemisen ja ohjaamisen lisäksi puvustusrintamalla. Kuudentoista sifonkisen kietaisuhameen tekemiseen vierähti tunti jos toinenkin, onneksi tunnit olivat palkallisia.

Tyttöjen esitykset menivät hyvin, ja täytyy tässä samalla puolella sanalla kehua myös vähän itseä. Tanssikoulu täytti 30v, ja kolmen näytöksen ryppäästä ensimmäisessä esiintyi myös koulun vanhoja oppilaita. Kuinka ollakaan minäkin pääsin lavalle vielä "vanhoilla päivilläni" esiintymään. Saatiin ryhmä kasaan, ja lämmitettiin tanssi vuodelta 1990. Ah, sitä nostalgian ryöppyä, mikä yllemme puski kenraaliharjoituksissa puoli tuntia ennen näytöksen alkamista!! Huiman hauskaa, uskotteko :)

Itse tanssiminen ei jännittänyt yhtä paljon kuin uusi aluevaltaus: juontaminen. Pomoltani olin pari viikkoa aikaisemmin saanut tehtävän juontaa tuo nostalgianäytös. Niinpä löysin itseni lavan reunalta mikrofonia puristamassa. Onneksi juonnot olin kirjoittanut etukäteen valmiiksi, niin ei tarvinnut sanoissa takellella. Ja hienosti ne menivät :)

Niinhän sitä luulisi, että nyt voi pikku hiljaa rauhoittua joulua odottamaan. Kattia kanssa. Toisessa työpaikassa näytökset ovat vasta edessä. Tanssin suhteen homma on paketissa, kaikki 17 tanssijaa (3 lasta ja 14 aikuista) osaavat hommansa ja tanssi näyttää hienolta. Harmaita hiuksia, ryppyjä ja tummia silmänalusia aiheuttaa puvustus. Vaihtoehto a) on ommella itse kaikki 17 esiintymispukua, kun vaihtoehto b) on pyytää jokaista tuomaan kotoaan valkoisen t-paidan ja verkkarit. As it happens, vaihtoehto b on oikeasti poissuljettu, sillä balettia ei tanssita t-paidassa ja verkkareissa. Olen siis käyttänyt aikaani tehokkaasti vaihtoehdon a kimpussa. Aluspukuja on valmiina 6, hameita ei vielä yhtäkään. Esitys on kymmenen päivän kuluttua. Ei muuta kuin puku kerrallaan. Stressiä en vielä tunnusta.

Esiintymisen myötä heräsi muuten jälleen valtava kaipuu tanssisaleille. Siis itse treenaamaan. Sehän on vain järjestelykysymys, ja nyt pohdin, jaksanko ryhtyä asiaa järjestelemään heti joululoman jälkeen...

Aiheesta itse asiassa postasi "Kolme Kertaa Ikuisuuden" Kaisa tässä taannoin, ja asia jäi päähäni sitten sitkeästi pyörimään.

Nyt viikossa on seitsemän päivää. Olisi aika mageeta, jos siihen saisi lisättyä muutaman ylimääräisen. Kaisa ehdotti vapaantaita. Se mahtuisi minunkin viikkooni erinomaisen hyvin. Toinen tarpeellinen päivä meidän perheessä on siivontai. Eipä tarvitsisi muina päivinä siivota. Neulontai on tullut esille ainakin yhdessä käsityöblogissa. Sekin olisi erittäin kiva lisäys viikkoon. Olisi kerrankin aikaa neuloa ihan rauhassa (yeah, right.)

Muita ehdotuksia?

Olen tässä miettinyt, miten helppoa olikaan kotiäitinä oleminen. Työnteko on ihanaa ja olen suuresti motivoitunut, mutta illalla kotiin tullessani alkaa päässä kiristää. Mieskin tiesi, että kun palaan työelämään, olen illat töissä. Minä tiesin, että arjen saaminen rullaavaksi vie aikansa. Silti tähän on vaikea tottua.

Hoidan lasten aamut miehen lähtiessä aikaisin töihin. Esikoinen lähtee ihan sopuisasti kouluun ja kuopus päiväkotiin, mutta keskimmäisen kanssa tekemiset ovat yhtä vinkumista. Ja koska en suostu kohta kuusivuotiasta enää pukemaan vaan oletuksena on, että hän tekee sen itse, olemme aina myöhässä. Jopa silloinkin, kun menemme muita myöhemmin päiväkotiin.

Illalla opetustuntieni jälkeen tulen yleensä kotiin iltayhdeksän tienoilla, parina päivänä viikossa jopa sen jälkeen. Ja lähes poikkeuksetta minulle jää lasten iltapuuhat. Onhan se selvää, että kun mies käy päivätöissä ja iltaisin on ollut rakentamassa autokatosta, on hänelläkin voimat vähän vähissä siinä vaiheessa, kun vauhdissa olevat alamittaiset on saatava rauhoittumaan iltapalapöytään, siitä ohjattua iltapesulle ja lopuksi vielä nukkumaan. Mutta ai että kun ärsyttää se, että hän odottaa minun tulevan kotiin, ja jättää komentamisen ja hoputtamisen minulle.

Näen tässä selvän noidankehän: kun yöunille meno viivästyy, aamuisin saan kuunnella väsykitinää, joka raastaa hermojani päivä päivältä yhä enemmän. Ja koska en ole kotona iltapuuhia hoitamassa ennen kuin yhdeksän jälkeen, kierrettä ei tunnu saavan poikki millään.

Tietysti voisin vain antaa olla ja kärsiä nahoissani, mutta se ei oikein sovi minulle. En myöskään ole valmis jättämään työtäni vain siksi, että mies saisi illat levätä kun minä hoidan kodin ja lapset. Miehen kouluttaminenkaan ei varmaan oikein onnistu, ei ainakaan riittävän nopeasti. Mikä olisi se neljäs vaihtoehto, millä tilanteen saisi käännettyä negatiivisesta positiiviseen? Ja miksi aina minun on se keksittävä? (Ehkä siksi, kun tilanne nimenomaan minua häiritsee, sanoisi rakas mieheni. Hän itse ja lapset ovat tähän oikein tyytyväisiä. Lapsista on mukava saada valvoa pitkään.)

Ja tähän loppuun vielä ruma sana.

Olen kunnostautunut kansalaisaktivismin saralla nyt syksyllä oikein urakalla. Ensin taisi olla Toiveikas mielenosoitus Eduskuntatalon portailla syyskuussa. Mitä ei pieni ihminen tekisi suuren ja tärkeän asian eteen, kysyn vain :)

Itseäni lähemmäs - suorastaan kotinurkille - ovat sitten sattuneet seuraavat tapaukset: ensinnäkin soitin yksykskakkoseen lokakuun alussa pyöräillessäni hammaslääkäriin. Edessäni ajoi auto, jonka kuljettaja ei varmasti ollut ihan selvä. Kyydissa neljä naista. Tuulilasinpyyhkimet päällä, vaikka oli aurinkoinen keli. Auto ajoi tosi hiljaa ja seilasi keskiviivalla. Koulupoika ajoi auton edessä oikeaa reunaa, ja siltikin auto tööttäili pojalle niin, että tämä meinasi ojaan keikahtaa. Otin puhelimen oikeaan käteeni kun vasemmalla pidin pyöränsarvesta kiinni, ja vinkkasin päivystäjälle sekavasti ajavasta autoilijasta. Tämä lupasi lähettää poliisipartion katsastamaan tilanteen. Itse en voinut jäädä asiaa seuraamaan, kun hammaslääkäri (ja hampaan poisto) odotti.

Toisekseen tuossa eräänä päivänä vein lapset kävellen päivikseen, kun auto oli appiukolla lainassa. Puoli tuntia rattaita työntäen kirpakassa alkutalven säässä auringon paistaessa oli ihan hauskaa liikuntaa, kunhan ei tule tavaksi ;) Kotimatkalla huomasin erään suojatien kohdalla ajotiellä melkoisen montun, ainakin kahden jalkapallon mentävän. Siihen ajaa sopivasti niin pyörällä kuin autollakin, jos huonosti käy. Soitin saman tien pikkukaupungin kaupunkihuollon numeroon ja ilmoitin tiemestarille tai vastaavalle havainnostani. Tuli hyvä mieli. (No, nyt kun olen paikan ohi mennyt muutaman kerran soittoni jälkeen, mitään ei ole kuopalle tapahtunut, ellei se sitten ole peräti vähän suurentunut. Voi sitä pyöräilijäparkaa, joka siihen pimeällä humpsahtaa.)

Kolmannekseen huomasin viikonloppuna, että lähileikkipuiston valot, kaikki neljä kappaletta, oli ihan pimeinä. Ei huvittanut lasten kanssa jäädä puistoon leikkimään, kun ei siellä nähnyt mitään, kun illalla viiden aikaan olisimme sinne menneet. Tänään kirjoitin sähköpostia taholle, joka nettisivujen mukaan vastaa katuvalaistuksesta. Jos vaikka saataisiin valoa kansalle, joka iltasella haluaa puistossa vielä leikkiä. Toisaalta, viime syksynä soittelin samoissa asioissa samaan paikkaan, ja ilmoitin kahden lampun neljästä olevan pimeinä. En tiedä, onko homma jäänyt tekemättä vai miksi nyt on neljä lamppua pimeänä. Jään odottamaan, josko muutosta parempaan tapahtuisi.

Kolmevuotiaat pikkutytöt ovat sitten hurmaavia. Ainakin tämä meillä asuva ja kainalossani yöt nukkuva yksilö. Hauska on seurata eri vaiheiden läpimarssia. Kaksivuotiaana kuuminta hottia oli Nalle Puh. Nyt kolmevuotiaana kaikki sellainen, mikä vähänkin liittyy tai viittaa prinsessoihin, on ihan parasta.

Kun on riittävän ovela ja muistaa käyttää taikasanana prinsessaa, niin mitä vain saa läpi ;)

"Puepas tämä prinsessahaalari", "Tässä sulle prinsessahaarukka, jolla saat hyvin ruuat lautaselta (prinsessa)masuun", "Pikkuprinsessan pitää nukkua, että jaksaa huomenna leikkiä lisää prinsessaleikkejä". Ja niin edelleen.

Ei nuo kaksi edellistä olleet näin helposti huijattavia. Tämähän on ihan liiankin helppoa :)

Tuon edellisen postauksen kommenttilootassa nimimerkki anonyymi kyseli kantaani sikainfluenssarokotuksiin.

En ole ikinä ollut rokotevastainen. Rokotukset ovat jees. Niiden avulla on saatu kitkettyä pois useita hengenvaarallisia sairauksia, jotka edelleen ihmisiä tappaisivat, jos täällä pyörisivät. Rokotekriittinen olen ollut lähinnä suositusikien suhteen. Ja kun hyvin monessa rokotteessa on säilöntäaineena käytetty tiomersaalia eli elohopeaa, niin en ole halunnut sitä tieten tahtoen kovin pieneen lapseen pistää. Siksi olemme venyttäneet rokotteiden antamista vähän vanhemmalle iälle - tai vaihtoehtoisesti pyrkineet omakustanteena hankkimaan elohopeatonta rokotetta, jos se on piikitetty alle vuoden ikäiselle.

Sikainfluenssarokotteessa on tiomersaalia. Ja meidän kuopus on jo 3v. Esikoinen sai koulusta lapun, jossa kysyttiin lupaa antaa rokote sitten, kun vuoro tulee. Ruksasimme miehen kanssa yhteisymmärryksessä kyllä-sarakkeen.

Lapset saa rokottaa, ja todennäköisesti itsekin otamme rokotteen jos emme sairasta possunuhaa sitä ennen. Kukaan meistä ei kuulu mihinkään riskiryhmään, joten on ihan mahdollista myös ensin sairastua, jolloin rokotteen ottaminen jää pois ohjelmasta.

Tällä hetkellä tautia ei ole tavattu täällä pikkukaupungissa kuin ihan yksittäistapauksissa. Päiväkodeissa ja kouluissa ei vielä ole epidemiaa, vaikka naapurikunnista on paikallislehden välityksellä luettu parista tautiryväksestä. 3-24 vuotiaiden rokottamiset käynnistyvät täällä näillä näkymin viikolla 47. Huomenna alkaa viikko 46.

Tämän reilun vuoden aikana, mitä olemme nyt vanhempieni kanssa asuneet, olen joutunut miettimään useitakin asioita kasvatuksellisesta näkökulmasta ehkä tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Osa asioista ärsyttää, osasta en jaksa välittää. Suurimmasta osasta en halua vanhemmilleni mitään sanoa, kun ovat ystävällisesti antaneet meidän asua täällä, ja viimeistään kahden kuukauden kuluttua taloutemme eroavat.

Ärsyttävimmäksi asiaksi on muodostunut se, miten isäni antaa lapsille herkkuja lähestulkoon joka päivä ja poikkeuksetta aina juuri ennen ruokaa. Pahinta ehkä on, että lapset hyväkkäät ovat oppineet herkkuja jo pyytämään. On aika vaikea pyrkiä pitämään kiinni karkkipäivistä, kun pappa livauttaa selkänsa takaa (tai siis minun selkäni takana - joskus jopa ihan nenäni edessä) lapsille suklaapalan tai lakun. Vielä vaikeammaksi tekee, kun lapset jo tietävät papan jemmat, ja osaavat itse käydä niissä heti, kun valvovan aikuisen silmä välttää. Pappahan perustelee herkkupalojen antamista sillä, etteivät lastenkaan suut tuohesta ole. Eivät ole, niin, mutta lapset eivät myöskään vielä oikein osaa sitä käytäntöä, että vaikka herkkuja syödään ennen ruokaa, niin ruualle jätetään silti riittävästi tilaa. (Minähän osaan tuon taidon oikein hyvin, voisin jopa väittää sen olevan tavaramerkkini ;) )

Toinen suuresti ärsyttävä asia on se, että tämän vuoden aikana lapsilta on hämärtynyt keittiön käsite. Kun mummi ja pappakin syövät olkkarissa, niin tokihan lapsetkin sinne menevät syömään. Ja äiti (eli minä) siivoaa jäljet. Harvoin onneksi he lautasia olkkariin kantavat (se vielä puuttuisi!), mutta kaiken sen napostelun he kyllä hoitavat muualla kuin keittiössä. Ja ai että meillä napostellaan. Vesirinkeliä, banaania, omenoita, valkokaalia, porkkanoita, satsumia, näkkäriä, paahtoleipää... Niitä ei mitenkään voi syödä keittiön pöydän ääressä, vaan nimenomaan olohuoneen (rumalla) sohvalla. ARGH.

Mutta arvatkaa mitä: minua ei yhtään tippaa ärsytä se, että lapset katsovat paljon televisiota. Kuopus on jopa oppinut Kaaposta Piippolan vaarilla oli talo -laulun, ja oikein sujuvasti rallatelee Nalle Puhin tunnaria. Usein telkkarin katsomisen ohella leikitään nukeilla tai legoilla, eli telkkari itsessään on ikään kuin taustalla. Lastenohjelmien suhteen meillä siis ei ole puolen tunnin tai tunnin ruutuaikaa, mikä eri keskustelupalstojen keskustelujen mukaan tuntuu olevan normi perheessä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Minusta on itse asiassa oikein mukavaa laittaa lapsille jokin lastenohjelma pyörimään ja istahtaa itsekin siihen sohvalle sitä katsomaan ja neulomaan :) Muistan lapsuudestani, miten mukavaa oli, kun iltaisin harrastuksista tullessani vanhemmat olivat kotona ja katsoivat olkkarissa töllöä. Heidän viereensä oli mukava mennä istumaan ja vain olla. Ehkä siitä syystä en pidä televisiota pahana tai haitallisena siinäkään määrin, mitä se meillä on päällä.

Sen sijaan pleikalla ja tietokoneella pelaamista on pitänytkin rajoittaa rankalla kädellä. Jos esikoisen ja keskimmäisen päästää pelaamaan, he eivät halua lopettaa. Siksi meillä ei juurikaan pelata - paitsi hyvin harvoin ja hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan (ja silloinkin saa kuulla kiukuttelua sekä ennen että jälkeen pelaamisen, huoh).

Mitä periaatteisiin tulee, niin kunhan tästä päästään omaan talouteen jälleen, niin tuon syömisen suhteen kyllä muuttuu ääni kellossa. Television käyttö sen sijaan saa puolestani jatkua silloinkin :)

Menivät sitten viisaat miehet lakkauttamaan Tammisaaren synnytysosaston. Niin, rahat eivät riitä kaikkeen. Harmi vain, jos tuon seurauksena koko sairaala lakkautetaan. Siellä nimittäin isovaari sai asiantuntevaa ja tarpeellista hoitoa keväällä 2007 saatuaan aivoinfarktin. No, infarkti uusiutui, ja isovaari nukkui pois, mutta hoito oli silti hyvää sen ajan, kun hän sitä sai.

Synnytysosaston pehmeät arvot saivat meidätkin harkitsemaan sinne asti ajamista kakkosen odotusaikana. Kävimme siellä jopa tutustumassa, ja reissulla esitin valmennusta pitävälle kätilölle mm. kysymyksen veteen synnyttämisestä. (Hän tosin tyrmäsi ajatuksen täysin vedoten siihen, että koska synnyttäjä on siinä isossa altaassa ihan yksin, eivät kätilöt pääse auttamaan syntymän hetkellä, ja siksi suosittelevat, että altaassa ollaan vain avautumisen ajan, mutta ponnistamaan tullaan kuivalle maalle.)

Saimme tutustua myös Tammisaaren kodinomaisiin perhehuoneisiin, joissa oli ihan oikeat parisängyt. Ihan toista kuin Jorvin sairaalasängyistä yhteenkyhätyt perhehuonesängyt. Eniten ehkä surettaa se, että päättäjät vakuuttavat pehmeiden tapojen siirtyvän HUS:in muihin synnytysyksikköihin ja että Kätilöopistolla niitä jo käytetään. Satunpa vain tietämään, että Kättärillä on pulaa työntekijöistä, ja kun on kova kiire, ne pehmeät ja synnyttäjän huomioonottavat käytännöt jäävät kiireen jalkoihin.

No, kun keskimmäinen sitten päätti syntyä, niin olimme miehen kanssa tosi tyytyväisiä, ettemme lähteneet sittenkään ajamaan Tammisaareen, vaan kurvasimme Jorvin parkkikselle. Olisi kakkonen nähnyt päivänvalon varmaankin siellä kuuluisalla Karjaan Shellillä, sen verran nopeasti hän silloin putkahti maailmaan.