Lomallahan lomaillaan, niih. Ainakin ilmat ovat suosineet, niin kuin lähes aina täällä Inkoon suunnalla.

Viikonpäivät ovat vain hurahtaneet ohi kaiken uimisen, syömisen, löhöilyn, neulomisen, lukemisen, ruohonleikkuun ja halonhakkuun lomassa. Ja huomaatteko, asiat tulivat tärkeysjärjestyksessä ;) Kun ilma on +25 ja enemmänkin ja merivesikin Fagervikenissä +22, niin eipä sitä oikein muuta huvita tehdä kuin pulikoida. Välillä käydään syömässä, että jaksetaan pulikoida lisää. Ja lapset ovat onnessaan. Nuorimmainenkin menee isojen perässä hyppäämällä laiturilta veteen :) Kellu-uikkarit on hyvä olla olemassa...

Hyötyliikunnan lisäksi olen kuin olenkin käynyt lenkkeilemässä. Varta vasten raahasin juoksukamat mökille, ja onhan se juokseminen ollut ihan mukavaa. Tänään sain lainata anopin sykemittaria (ja kun pääsin koneen ääreen, tilasin itselleni samanlaisen - hyvästi ylimääräiset kilot), ja totesin, että sellainen hyväntahtinen juoksu, jossa vielä jaksaa puhella, nostaa sykkeen 135-150 välille. Mainiota.

Lomaa olisi tarkoitus jaksaa koko heinäkuu. Ei tosin täällä meren rannalla, vaan myös kaupungissa. Mies on luvannut olla isäni apuna rakennushommissa, joten täytyy keksiä lapsille kehittävää tekemistä sitten, kun on sen aika. Se kehittävä tekeminen voi olla vaikka jotain tällaista:

Uuteen taloon tuotiin takkakivet mukavissa harjakattoisissa pahvilaatikoissa. Niistä omat ja naapurin lapset innostuivat tekemään "leikkimökkejä". Intoa riitti siihen asti, kunnes kaikki ovet, ikkunat ja tuuletusaukot oli sahattu pahviin. Eli n. kaksi päivää :)

"Vielä on kesää jäljellä, tulee aurinkoisia päiviä..." Näihin tunnelmiin :)

Herkullisen juhannuksen jälkeen en voinut olla huomaamatta sitä, miten vanhat farkut tänä aamuna tuntuivat tavallista kireämmiltä. Yritin urhoollisesti vetää vatsaa sisään ja ajattelin, että kyllä farkut käytössä vähän venyvät. Kun onhan se nyt selvää, että pesun jäljiltä ne ovat tiukemmat kuin parin päivän käytön jälkeen. Niin masokisti en sentään ollut, että olisin vaa'alla käynyt seisomassa. Jokin raja sentään...

Olin ollut kuukauden karkki- ja herkkulakossa (jätski sallittu), ja jo lakkoon ryhtyessäni päättänyt, että juhannuksena sen katkaisen. Eihän nyt juhannuksena voi olla syömättä namia, eihän? Niinpä söin sekä raparperipiirakkaa, jäätelöä (se oli sallittua), lettuja (raparperihillolla ja kermavaahdolla höystettynä) että pussillisen lempparinamejani. Ai niin, ja pari pääsiäisestä jäänyttä Mignon-munaa. Kaiken muun herkullisen ruuan lisäksi, siis. Kun tarkemmin ajattelen, en yhtään ihmettele, että olo on vähän turpeahko ja farkut kiristävät.

Aiemmin päivällä pääsin käymään ihan yksin alennusmyynneissä. Historiallista. Se ei ollut, etten itselleni löytänyt juuri muita kuin alusvaatteita. Lapsille olisi lähtenyt mukaan sitäkin enemmän, mutta henkilökohtaisen taloudellisen tilanteen tietäessäni osasin olla ostamatta liikoja. Harmittelin, ettei minulla ollut a) aikaa, b) rahaa ja c) sopivan hoikkaa kroppaa uusien vaatteiden metsästämiselle. Tavoitteena on yhä edelleen päästä eroon noin seitsemästä liikakilosta ennen töiden alkamista. Ei siis kannata ostaa mitään sellaista, joka voi jäädä jo parin kuukauden jälkeen ihan liian isoksi (nimim. optimisti).

Miehelle alkuillasta sitten kerroin shoppailufiiliksiäni ja valittelin turpeaa oloani. Sähäkkään tyyliinsä hän keksi heti ratkaisun: juoksukengät. Saimme jälleen lapset isovanhempien silmien alle, ja pääsimme ihan kahdestaan (ah, kuinka romanttista ;) ) porhaltamaan urheiluvälineliikkeeseen vain 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Vauhdilla sovitin parin juoksujalkineita. Alennuksessa lähes puoleen hintaan, toki ne lähtivät mukaan. Mies nappasi itselleen toisen setin juoksuhousuja ja meille molemmille juoksusukat sekä kehotti minua vielä valitsemaan juoksupaidan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kauppaan astumisesta kävelimme sieltä tyynen rauhallisina ulos kauppakassi heiluen.

Kyllä kuulkaa kilot saavat kyytiä, kun hölkyttelen miehen rinnalla pururataa ympäri uusilla juoksukengilläni, uudet juoksusukat jalassa ja juoksupaita päällä *tirsk* Paidassa lukee rinnuksessa vielä "run", että varmaan muistaisin, mitä olinkaan pururadalla tekemässä.

Kas näin: kun on ongelma, kerro se miehelle, niin hän ratkaisee asian suit sait sukkelaan.

(Se seuraava ongelma onkin - ja tästä en hiisku miehelle sanaakaan - mistä saada aikaa lenkkeilyyn. Iltaisin olen kotiäitiydestä niin poikki, että ei juurikaan huvita lähteä vielä tuonne maastoon hikoilemaan, eikä muuhun aikaan vuorokaudesta homma onnistu yhtään sen paremmin. Todennäköisesti miehellä on jo jokin suunnitelma mielessä. Jännityksellä odotan huomista, jos silloin jotain tuosta selviäisi.)

Ai niin, kerrottakoon vielä, etten tykkää juoksemisesta yhtään.

Juhannusta vietettiin vaihtelevassa säässä. Mielialatkin vaihtelivat, mutta onneksi lopulta ihan aurinkoiseen suuntaan, kun kesäpaikkassa lapsia viihdyttämässä olivat myös anoppi ja käly avopuolisonsa kanssa. Oli mahtavaa, kun sai välillä vain istua ja kuunnella hiljaisuutta - eikä edes ollut yö ;)

Tämänvuotinen keskikesän juhla meni mukavasti omalla pienellä porukalla. Syötiin hyvin, levättiin hyvin, puuhasteltiin vähän, poltettiin kokkoa ja laulaa luikautettiin. Kylmä sää sai aikaan itikattomat illat, ja se oli mukavaa se. Nyt on kesäpaikassa siivottu, poltettu risuja juhannuskokossa, saatettu ranta lopulliseen kesäkuntoon, korkattu uusi laituri ja uusi vesilelu sekä testattu, että vanha moottorivene edelleen toimii. Ai niin, ja nurmikkokin leikattiin - eikä sitä ole vähän. Lisäksi tuli paikattua runkovesiputki, ja taisi ollakin ensimmäinen juhannus tuossa paikassa, kun ei tarvinnut vettä säästellä.

Enpä muuten tänä vuonna käynytkään meressä uimassa. Kun ilman lämpötila oli 12 astetta ja meriveden lämpötila 11 astetta, ei ero ollut niin suuri, että olisin kokenut pakottavaa tarvetta käydä vedessä vilvoittelemassa. Riitti, että istuskelin kuistilla hetken löylyjen välissä. Lapset sen sijaan olivat jälleen kerran oikeita vesipetoja. Ja mikäs oli ollessa, kun hiekkarannan veden aurinko tänään lämmitti n. 15-asteiseksi eikä juuri tuullutkaan. Minun kastautumiseni jääköön heinäkuun puolelle. Toisaalta, kun viime vuonna hoidin talviturkin pois jo Vappuna ja tänä vuonna jää heinäkuulle, niin keskiarvohan pysyy edelleen tässä juhannuksen tienoilla :)

Tämän postauksen loppuun jaan kaikille lukijoille herkullisen kanasalaatin ohjeen. Tällä aloitimme mittumaarin vieton perjantaina puolilta päivin.

Kanasalaatti 4-6 hengelle:

lehtisalaattia

kurkkua

punainen paprika

puolikas hunajameloni

paketti Kariniemen valmiiksi paistettuja kananfileitä (250g)

paketti Apetinan fetajuustokuutioita aurinkokuivatuilla tomaateilla maustetussa öljykastikkeessa

paahdettuja cashew-pähkinöitä

Salaatista tulee tosi maukas, kun sen antaa maustua jääkaapissa vähintään 30 minuuttia ennen tarjoilua. Johannalle kiitos tästä ohjeesta :)

Ja jälkkäriksi helppo raparperipiirakka vaniljakastikkeen kera, nam.

Onko ihan liian kliseistä sanoa, että aika on jälleen rientänyt?

Mutta kun se on :) Huomenna vietetään juhannusta, ja lomaa on takana kolmisen viikkoa. Vähän itsekehua peliin: olen ollut tavattoman ahkera koko kolme viikkoa. Ohjelmaan ovat kuuluneet niin suursiivoukset kuin pihanlaitotkin. Siivoaminen on kivaa (vaikka on kolme kerrosta siivottavana), mutta hieman ärsyttää se, että kun selkäni käännän, sotku ilmestyy juuri siivottuun paikkaan kuin tyhjästä. Edelleen jaksan ihmetellä sitä ilmeistä luonnonlakia, jossa kotiäidille jää siisteydestä huolehtiminen vaikka taloudessa asustaisi useampikin täysin siivoamaan kykenevä aikuinen. Veistä haavassa kääntää se, että kotiäidin siivoamista ei edes arvosteta, kun heti ollaan sotkemassa.

Omassa pihassa on se kiva juttu, että sitä saa varustaa kesäkuntoon mielin määrin :) Toukokuun alussa ostin ison erän orvokkeja, joita laitoin kuistin kaiteelle parvekelaatikoihin sekä keinuun amppeleihin. Ovat tuuhentuneet mukavasti, ja kukkivat tosi kauniisti. Vähän aikaisemmin perustin pari perennaa. Koska piha myllätään perusteellisesti ensi kesänä (toivottavasti viimeistään), en viitsinyt monivuotisia kasveja hankkia pioninsiemeniä lukuunottamatta. Nekin istutin paikkaan, johon ei todennäköisesti kosketa ollenkaan enää. Perennojen kohtalo tosin näyttää aika kurjalta. Ensinnäkin ne ovat täynnä rikkaruohoja. Toisekseen kahden kolmesta yli kävellään tai ajetaan kuorma-autolla mukavan säännöllisesti. Kolmanneksi sen kolmannenkin perennan onnistui mies tallomaan keskiviikkona pensasaitaa leikatessaan. Ja neljänneksi, kun puhutaan katekompostista, se tarkoittaa, että sitä ei missään nimessä kannata haudata maahan perennapenkin alle, sillä siitä on todennäköisesti kukille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Koska perennoille näyttää käyvän ikävästi - tai sitten ne yllättävät minut heinä-elokuussa uskomattomalla kukkaloistollaan, se jää nähtäväksi - olen vieraillut orvokkienkin ostamisen jälkeen Kukkatalossa. Viimeisimmän reissun tein eilen, kun kävin hakemassa markettoja, auringonkukan ja kaksi nättiä sinkkiämpäriä. Ja kukkamultaa, sitä ei sovi unohtaa. Vips vain, ja pihassa portaiden vieressä oli kaksi kaunista "kukkapenkkiä". Ja sain samalla sen pitkään himoitsemani auringonkukankin :) Nyt toivon, että nuo pysyvät hengissä ja kaunistuvat vanhetessaan.

Pihaan haikailen vielä terassiakin, jolla voisi nauttia iltapäiväteen auringonvarjon alla. Paikka on jo katsottuna, mutta siinä on pieni ongelma: se sijaitsee isojen rekkojen tiellä. Siinä toisen perennapenkin kupeessa. Ei viitsi mitään rakennella, kun silloin eivät rekat pääse tuomaan raksalle tavaraa. Eli ensi kesään menee sekin.

Ja samaan aikaan saan kaihoten katsoa, kun naapurit tontin molemmin puolin tekevät hienoja pihoja. Toiselle puolelle on tehty hieno hiekkalaatikko ja leikkimökit siirretty sen välittömään läheisyyteen ja lisäksi - niin niin, suolaa haavoille - heidän terassinsa saa upean laajennuksen. Toiselle puolelle jo kaavoitetaan uutta taloa, mutta jäljelle jäävä piha onkin niin ojennuksessa, kuin olla saattaa. Ja minä vain mietin, että ensi kesänä mekin...

Lasten kanssa päivät ovat menneet yllättävän hyvin. Esikoinen ja keskimmäinen ovat tehokkaasti ulkoistaneet itsensä kavereille, hyvä että heitä kotona ensinkään näkee. Kuopuksen kanssa olemme sitten puuhanneet pihassa (ankeaa, kun ainoa hiekka, josta voi tehdä kakkuja, on sepeliä) tai lähteneet lähipuistoon. Jossa kuopus ei kuitenkaan viihdy ilman leikkiseuraa, eli muita lapsia. Hiljaista lähinnä ollut sillä rintamalla.

Viime viikolla pakkasin mukulat autoon ja huristelin kaupan kautta vanhalle pihalle. Siellä saivat painaa ympäri pihaa vanhojen kavereidensa kanssa, kun me äidit istuimme pihan penkeillä, joimme kahvia (minä join teetä) ja juorusimme. Ihanan rentouttavaa, sanoinko jo? Ekana päivänä sain lapset houkuteltua autoon vain 7,5 tunnin ulkonaleikkimisen jälkeen (eväiden voimalla virtaa riitti), tokana päivänä vanhalla pihalla remusimme viitisen tuntia. Uskotteko, että uni maistui ;)

Ja nyt olemmekin Inkoossa viettämässä juhannusta. Hommia täälläkin riittää. Tänään istutin taimia. Heh, ei mitään uutta, siis :) Leikkasin myös nurmikkoa ennen kuin leikkuri hyytyi. Illalla vielä öljysin kaikki n. sata (siltä se ainakin tuntui) kovapuusta valmistettua puutarhakalustetta, jotta ovat kunnossa, kun niitä olisi tarkoitus alkaa urakalla käyttää, ja siivosin vähän.

Huomenna saadaan polttaa kokkoa. Sen ja lounassalaatin lisäksi ei minun ohjelmassani olekaan muuta. No, kun telkkarista näkyvät vain Ylen kanavat (jostain syystä kesällä Maikkarin ja Nelosen kanavien signaalia ei ole täällä päin), netti tökkii eikä ruohonleikkurikaan toimi, pitänee varmaan joko lukea hyvää kirjaa tai neuloa kahta työtä eteenpäin (ja viimeistellä kolmatta). Kamalan vaikea valita ;)

Ai niin, ja varmaan pitäisi se talviturkkikin uskaltaa riisua. Juuri nyt, kun ulkona sataa tihuttaa ja lämpömittari näyttää 10 astetta, ei uiminen meressä järin houkuta. Huomenna ehkä kuitenkin ryhmäpaine (anoppi ja käly) voivat saada mielen muuttumaan. Mutta se jää nähtäväksi.

Vaikka Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, niin valoa ainakin piisaa. Siitä kannattaa kait nauttia.

Hauskaa juhannusta itse kullekin! Ja kesää noin niin kuin ylipäätään.

Kesälomaa odotellessa. Esikoisella on enää viikko koulua jäljellä, keskimmäisellä kolme leikkikouluaamua. Päivät menevät suht samaa rataa, eikä loma itse asiassa tuo asiaan suuriakaan muutoksia.

Toukokuu on ollut toisaalta mukavan vaiherikasta aikaa. Ensinnäkin olen ollut töissä muutamana päivänä. Se jos mikä on aivan ihanaa!! Ihan selvästi on aika siirtyä kotiäitiydestä uuteen elämänvaiheeseen, kun työn tekeminen saa minut hyppimään riemusta. Ja töiden tekemisen myötä myös kaipuu tanssimiseen on kasvanut potenssiin sata. Ei mene kauaakaan, kun saan pistää jalalla koreasti minäkin :)

Äitienpäivä oli jälleen kerran päivä muiden joukossa. Ironisesti sain aamiaisen kannettuna sänkyyn, tosin kantajana oli äitini. No, lapset olivat voidelleet leivät ja tehneet teen, joten äitini sai toimia vain statistina. Herätys oli klo 9, mutta mies päätti jäädä koisaamaan ja nousi ylös vasta yhdeltätoista - piikikkään kommenttini seurauksena. Jo siitä tiesin, että päivä ei tule menemään hyvin, vaan toukokuun toisen sunnuntain kirous sen kun vain jatkuisi.

Herättyään mies sai sen verran elämää itseensä, että otti lapset ja lähti heidän kanssaan uimaan. Minä käytin aikaani tyhjentämällä kompostoria, muokkaamalla kukkapenkkejä ja kylvämällä kukkien siemeniä niille. Jos Luoja suo (ja viherpeukaloni on ollenkaan voimissaan), meillä on heinäkuussa kukassa kaikenlaista värikästä ja kivaa :) Ja todellakin, äitienpäivä on näinä kotiäitivuosina ollut äidin oma päivä (tai niin olen joka vuosi toivonut). Silloin ei tarvitse olla muun perheen tai lasten kanssa, jos ei halua. Päivä toteutui kolmasosalla. Loput kaksi kolmasosaa olikin sitten ihan normaalia päivää ruuanlaittoineen sun muine perushommineen. Olen siis edelleen sitä mieltä, että äitienpäivän voisi vaikka lopettaa.

Kevään myötä eloon on luonnon lisäksi heränneet myös naapuruston lapset. Kun ulos menee, kuulee lasten ääniä kaikkialta. Myös omien lasten. Hyvä, että ne saa sisälle edes ruuan ajaksi. Onneksi rajanaapurimme ovat lapsiperheitä, ja heillä lapset meidän lasten kanssa suunnilleen saman ikäisiä. Ja tietäähän sen, miten homma toimii, kun oma piha on ihan myllerryksessä rakennusprojektin takia, ja toisilla pihassa on leikkimökit ja kaikki. Toistaiseksi naapurit ovat suvainneet meidänkin lapsia pihallaan leikkimässä. Ja säännötkin ollaan jo puhuttu. Ehkä tämä kesä menee leikkimisen suhteen ihan ok. Ja oikein ilahduttavaa on huomata keskimmäisen saaneen omia kavereitaan ihan naapurista. Eipä tarvitse hänen enää esikoisen kavereiden kanssa leikkiä (esikoisen iloksi ehkä enemmänkin).

Kesälomaa vietetäänkin sitten rakentaen ja remontoiden. Vanhempieni taloprojekti edistyy hyvää vauhtia, ja pienimuotoisia harjakaisia vietettiin tänään. Nyt ovat ikkunat ja ovetkin paikoillaan, lattia valettu ja kuisti tekeillä. Ja nyt hommat hidastuvat, kun on niin paljon pientä, mikä täytyy saada tehtyä. Ah, muuttoa odotellessa. Siis vanhempieni :) Jos ihan rehellisiä ollaan, niin nyt on tullut kiristeltyä hampaita useammankin kerran. Hoen itselleni jatkuvasti: "Se, mikä ei tapa, vahvistaa" ja yritän myös uskoa sen. Vaikeaa on...

Pienin askelin eteenpäin, ja jos vaikka sitä jaksaisi kesästä kuitenkin nauttia, vaikka hermo meinaakin mennä. Ikävää ajatella, että tämä kesä on tällainen "välikesä", mutta minkäs sitä mielelleen voi.

Kokemukset karttuvat itse kullakin.

Lähdimme Lappiin reilun viikon lomalle perheen kesken viikkoa ennen vappua. Anoppi ja miehen sisko (nato - ihan oikeasti, tosin vähän vanhahtavasti, kälykin kuulemma nykyään voi tarkoittaa puolison sisarta) lähtivät mukaan. Mies oli reissua suunnittellessaan väläytellyt matkustamista autolla pikkukaupungista Pyhätunturille (n. 1100 km), mutta ystävällisesti palautin hänet maanpinnalle muistuttamalla, että automatka kestäisi vähintään 12 tuntia ja että takapenkillä olisi matkaa vauhdittamassa kolme alamittaista. Hermoja säästääkseen (rahan sijasta) hän viisaasti varasi meille autojunapaikat mennen tullen. Loistava ratkaisu!

En voi kuin suositella autojunaa kaikille lapsiperheille (ja miksei muillekin). Juna lähti Helsingistä kohti Kemijärveä klo 19.30, ja jo ennen ensinytkäystä kuopus oli a) riisuutunut alushoususilleen ja b) kiivennyt yläsänkyyn peiton alle "kukkumaan". No, ei uni tullut silmään ihan heti, vaan piti niitä portaita ravata useamman kerran ennen uniaikaa. Iltapalaeväätkin syötiin ennätysajassa, jo ennen Pasilaa :) Isommat lapset viihdyttivät itseään juoksemalla makuuvaunun käytävää edestakaisin ja ympäri (alakerran kautta se kävi kätevästi). En jaksanut ajatella kanssamatkustajien aatoksia tuosta lasten huvituksesta. Kello ei kuitenkaan ollut edes kahdeksaa.

Uni voitti puoli kymmeneltä hammaspesun ja iltasadun jälkeen. Ja maistui kahdeksaan asti aamulla. Hyvä niin. Perillä Kemijärvellä oltiin puoli kymmeneltä, joten riehumisaikaa ei jäänyt aamupalan jälkeen kuin reilu tunti.

Vuokramökki oli ihan unelma - oikeasti. Täydellinen varustelu (pesukone ja kuivausrumpu mm.) ja iso kuin mikä. Lapset erityisesti oppivat arvostamaan laajaa videokokoelmaa ja kahta telkkaria. Emmekä me aikuisetkaan sitä pahaksemme panneet...

Mies ja isommat lapset hengasivat päivät rinteessä. Minä viihdytin kuopusta mm. pulkkamäessä ja hotellin edustalla olevalla leikkipaikalla. Anoppi ja nato/käly kävivät hiihtämässä kahtena aamuna, kun ladut eivät vielä olleet ihan liisteriä. Minäkin livistin nato/kälyn kanssa yhtenä aamuna aikaisin ladulle, ja tuli sitten hiihdettyä 21,1 km tuosta noin vain. Emme malttaneet kääntyä takaisin silloin, kun se olisi ollut järkevää, vaan painoimme menemään. Hiihdimme mm. tällaisen suoalueen halki:

Ja vesihiihdoksihan se meni parissakin kohdassa. Mutta sisulla painettiin eteenpäin, vaikka pitoa ei loppupuoliskolla ollut nimeksikään ja jalat huusivat hoosiannaa. Maasto oli hienoa ja maisemat upeat - ja kun ei enää ole rillejäkään, eivät nekään päässeet huurtumaan ;)

Vaikka olin vannonut (mielessäni), etten rinteeseen mene, löysin kuin löysinkin itseni sieltä kerran. Kuopus halusi ehdottomasti mennä laskemaan ("minä ite"), ja kun mies laski laudalla, katsoimme parhaimmaksi kokeilla ekalla kerralla avustettua laskettelua niin, että minä vuokrasin sukset, joiden välissä kuopus laski omillaan. Vuokrasin myös kypärän (heh), kun edellisestä laskettelukerrasta oli vierähtänyt lähemmäs 10 vuotta...

Niinpä Pyhärinteen perherinteessä mentiin sitten hissillä puoleen väliin ja kauniisti auraamalla tultiin alas. Muistin oikein, polvet eivät tuosta hommasta tykkää. Korvat myös väsyivät vinkumiseen, ja niinpä parin tunnin jälkeen hankkiuduin eroon koko hommasta. Seuraavana päivänä mies otti varmoin ottein kuopuksen mukaan, eikä hissimatkatkaan (ankkurihissillä) tuottaneet ongelmia. Minun huolekseni jäi päivän paistattelu ja naaman grillaaminen tasapuolisesti molemmilta puolilta rinteen ala-asemalla.

Vappuna sää oli aivan mahtava!

Punainen nenä tuli miehelle, joka ei "tosimiehenä" halunnut koskeakaan aurinkovoiteeseen. Todellinen vannoutunut vappuhemmo ;) Tai ikiteekkari ;)

Ja kuten kansallisten juhlapäivien yhteyteen kuuluu, emme säästyneet oksennukselta. Ensimmäisenä yönä mökissä esikoinen tuli herättämään kertomalla, että oli juuri oksentanut. Siitä se sitten lähti. Seuraava potilas oli kuopus, sitten keskimmäinen. Aikuisetkaan eivät vatsataudilta säästyneet. Kun lapset oksensivat kaksi kertaa ja nukkuivat puoli päivää, aikuisilla kiersi mahassa vuorokauden ja nukkua piti puolitoista. Onneksi sairastimme "vuoroissa", joten joku oli aina tolpillaan viihdyttämässä ja valvomassa lapsia.

Lumitilanne oli yllättävän hyvä. Rinteet muuttuivat sohjoksi vasta melko myöhään iltapäivällä, ja iltapalaa odotellessa annoimme television viihdyttää. Yöpakkaset tekivät sen, että aamupäivällä sekä rinteet että ladut olivat ihan siedettävässä kunnossa.

Paluumatkalla ennen junan lähtöä kävimme pikaisesti tutustumassa Kemijärven uimahalliin. Suosittelen. En tosin sitä vesiliukumäkeä aikuisille, sillä se on hurja.

Tällä kertaa olimme autojunassa kaksikerroksisen vaunun alakerrassa, jossa sai kaksi hyttiä välioven avaamalla yhdistettyä yhdeksi "huoneistoksi". Erinomainen ratkaisu vähän suuremmalle seurueelle. Yläkerran omaa vessa/suihkua ei ollut yhtään ikävä, kun tilaa sai vähän lisää. Unille päästiin pian yhdeksän jälkeen, ja aamulla meinasi tulla kiire, kun heräsimme vasta kahdeksalta. Puolessa tunnissa onneksi saimme tavarat pakattua ja vaatteet päälle. Aamiainen syötiin vasta kotona kymmenen aikaan.

Reissu oli kiva (vatsatautia lukuunottamatta, vaikka antoihan sekin pikantin vivahteensa lomaan), mutta kyllä oli kiva päästä kotiin takaisin. Ja nyt odotellaan jo koulun loppumista ja kesäloman alkamista - ja minä haaveilen elokuusta ja työhönpaluusta, mutta ei kerrota sitä kenellekään, eihän.

Missä iässä voi olettaa lasten osaavan pitää huolta tavaroistaan? Onko ekaluokkalainen liian nuori (vai onko vika huonoissa geeneissä)?

Esikoiselle, tuolle ihanalle ekaluokkalaiselle, ostettiin kännykkä vuosi sitten. Se oli ehtona, että saivat tulla kolmistaan eskarista kotiin: vanhan pihan kolme eskarilaista piti saada kiinni muutenkin kuin juoksemalla. Homma sujui hienosti jonkin aikaa. Kun lukutaito oli vielä nollissa, ohjelmoitiin pikavalintoihin äidin ja isän puhelinnumerot (ja niiden kahden eskarikaverin, jonka seurassa kotimatka taitettiin). Helppoa oli lapsen soittaa kotiin, kun muisti, että kakkosesta soi äidin puhelin ja kolmosesta isän.

Tuo ensimmäinen kännykkä sitten pääsi kuitenkin häviämään. Esikoinen antoi sen kuopukselle marraskuisena iltapäivänä tutustuttavaksi, ja sille tielle se on jäänyt. Löytämistä vaikeuttaa tyhjiin päässyt akku. Ironista on, että se luuri on täällä meillä jossain. Mutta kun vain tietäisi missä. (Onko meillä liikaa tavaraa, kun pieni matkapuhelin häviää, vai missä vika?)

Ilmeisesti sain heti joulun jälkeen jonkinlaisen ajatushäiriön, kun menin ja ostin esikoiselle uuden kännykän. Sain sen halvalla, kun samalla otin erään puhelinverkkoyhtiön puhepaketin siihen samaan. Ja kahden vuoden sopimuksella, tottakai. Koulumatkoille ei puhelinta tarvittu, mutta siitä oli paljon iloa silloin, kun esikoinen lähti jonkun kaverinsa luo leikkimään, ja piti soittaa ja pyytää tulemaan kotiin syömään tai nukkumaan. Yhtenä ehtona peräti kaverille menosta oli, että puhelin oli mukana. Eiväthän nuo nyt sisällä koko aikaa leikkineet, vaan saattoivat lähteä hakemaan kolmatta kaveria mukaan ja mennä sen jälkeen vaikka koulun pihalle leikkimään. Sen sijaan, että olisin juossut ympäri ämpäri pikkukaupunkia ja etsinyt puistoista ja kavereiden kotoa riitti, että soitin esikoisen luuriin ja sain puheyhteyden. Mahtavaa!

Kunnes tänään koin (ikävän, sanon sen suoraan) dejá vu:n. Kännykkä on kadonnut ja akku tyhjentynyt. Jippii! Esikoinen muistaa räplänneensä puhelinta kotimatkalla pääsiäislomalta (ja minä muistan hänen syöneen kännykkäpussin hihnaa samalla automatkalla), mutta sen jälkeen ei kapineesta ole näkö- eikä kuulohavaintoja.

Jos esikoista harmittaa, hän mestarillisesti peittää sen. Ja minua harmittaa niin, että taitavat naapuritkin olla asiasta selvillä (ja me siis asutaan omakotitalossa, tosin lähin naapuri on tuossa n. 15 metrin päässä). Maksellaan nyt sitten puhepakettia tunnollisesti kerran kuukaudessa, niin.

Tuli jälleen sellainen tunne, että mitään ei pitäisi ikinä kenellekään alamittaiselle hankkia, tai jos hankkii, niin saa varautua siihen, että ne hävittävät sen kuitenkin (eivätkä välitä asiasta yhtään).

Agrh! *turhautunutta puhinaa*

Häpeäkseni huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, kun päivät toistavat itseään: herätään, syödään aamupuuro, patistan esikoisen kouluun ja heitän keskimmäisen leikkikouluun, hengaan kuopuksen kanssa puistoissa tai asioilla (jos neiti on yhtään sillä päällä, että jaksaa - ja tämä on hyyyyvin harvoin), haen keskimmäisen leikkikoulusta, tarjoilen ruuat, kuuntelen lasten kitinöitä, selvittelen riitoja, pyykkään, viikkaan puhtaat pyykit, siivoan ja illalla peittelen lapset nukkumaan. Ei muuta raportoitavaa...

Päiväjärjestystä on hieman tuosta rutinoituneesta päässyt murtamaan ensinnäkin pääsiäisloma ja toisekseen työkeikat. Viime ja tällä viikolla olen ollut ihan oikeissa töissä! Jihuu!! Ja erittäin kivaa on ollut, olen nauttinut joka työminuutista (paitsi kotona, kun yritin suunnitella opetustunteja lasten hereilläollessa. Mitä oikein ajattelinkaan??) Tänään viimeeksi opetin 3 x 90 minuuttia ja sain kuin sainkin jalkani hieman kipeiksi ;)

Lisäväriä harmaaseen arkeen on tuonut talonrakennusprojektin etenemisen seuraaminen. Ensin kaivettiin (kaivuri oli suuri ja jännittävä!) takapihalla, sitten valettiin perustukset ja tuotiin isolla nosturiautolla (pieniä) ontelolaattoja, sitten siireltiin maamassoja vähän lisää tuolla isolla kaivurilla (mutta silti piha on edelleen yhtä savipeltoa, ja kuten arvata saattaa, sitä savea on myös sisällä. Yh.). Ja nyt eilen ja tänään on itse taloa pystytetty! Elementti kerrallaan takapihan perustuslaatta saa talon muodon. Jännittävää :) Ja niin huikaiseva on se ajatus, että kohta (no, puoli vuotta menee hujauksessa, meneehän) pääsemme mekin remontoimaan ja tekemään tästä lapsuudenkodistani meille ihan omaa kotia, että meinaa ihan taju mennä. Yhteiselo vanhempieni kanssa on mennyt ihan hienosti, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaa yhtään omaa rauhaa ja omia tapoja, jotka sitten olisivat niitä oikeita. Tavoitteena on, että jouluksi vanhempani pääsisivät muuttamaan oman katon alle. Toivotaan, että pysyvät aikataulussa. Juhannukseksi tuota lienee turha toivoa...

Kevätaurinko ihan oikeasti piristää, vaikka toisaalta ikkunat eivät silloin ole edukseen ja se vähän ahdistaa ;) Kesälomaan on enää kuutisen viikkoa, ja onkin mukavaa, kun saa taas hetken elää ilman kelloon sidottuja aikatauluja. Ja jokainen päivä vie eteenpäin ja kohti työelämää. Ihan oikeasti, kuinka lapsenmielisen iloinen sitä voikaan olla (niin tylsästä asiasta kuin) työhönmenosta? Iloitsen myös toki siitä, että päiväkotiuran alkaessa myös keskimmäisen ja kuopuksen kaveripiiri laajenee. Ja juuri sitä he tuntuvat kaipaavan. Kotona hukumme kitinään, mutta heti, kun esikoisen koulukavereita on lähettyvillä, on ihan toinen ääni kellossa. Juu ei, äiti ei enää kelpaa parhaaksi ystäväksi eikä edes käypäiseksi leikkiseuraksi. Arvonalennus, siis.

Pääsiäislomasta muuten kerron sen verran, että olimme Inkoossa merenrantatilalla. Siivosimme rannan. Ihan yhtä kamalassa kunnossa se ei ollut (vielä) kuin viime Vappuna, mutta miehen kanssa saimme touhuun tuhrautumaan useamman tunnin. Oikeaoppisesti poltimme myös pari pääsiäiskokkoa. Tosin älkää kertoko kenellekään, että tarkoitus oli vain polttaa risuja trullien karkoittamisen sijasta ;)

Ja viikonloppuna lähden kolmeksi päiväksi Jyväskylään :) Aikuisten seuraan, juttelemaan mielenkiintoisista asioista. Ihanaa, että kohta on jo perjantai ;)

Juu, meille kuuluu ihan hyvää, mitäs teille? ;)

Pääsinpä (miehen avustuksella) sanoista tekoihin: hankkiuduin eroon silmälaseista. Mainoslause piti kohdallani paikkansa, toimenpide oli nopea ja kivuton. Uhkakuvista huolimatta silmät ovat operaation jälkeen olleet vain hieman kuivat silloin tällöin. Kosteuttaville silmätipoille on ollut käyttöä, mutta se on pieni paha, kun ajattelee, että syksyllä saan tehdä töitä ilman, että pitää varoa rillien singahtamista salin toiselta puolelta toiselle kesken piruetin, tai että pääsen vihdoinkin lasten kanssa uimaan niin, että myös näen, missä ne mennä vilistävät. Ikänäköön operaatio ei vaikuta, mutta jos nyt saan sen kymmenenkin vuotta nauttia lasittomuudesta (ja senkin jälkeen pidän laseja vain lukiessani), niin ehkä mä kestän ;)

Ja kun kerran uudistumisen aloitin, niin kävin samalla kampaajalla. Sinne salongin lattialle jäikin n. 20 cm hiuksistani. Kasvavat takaisin, jos oikein ikävä tulee. Ei tosin ole vielä tullut ;)

Työrintamaltakin kuuluu hyvää. Lyhyet työmatkat, sopivasti haastetta ja mukavat työkaverit. Mitä muuta sitä voi toivoa? Huomenna käyn vielä tapaamisessa, jos vaikka muutama keikkapäiväkin sitä kautta onnistuisi. Tärisen innostuksesta ja haluaisin aloittaa jo nyt enkä vasta viiden kuukauden päästä. No, onneksi on tuota aikaa, sillä lasten hoitokuviot on vielä selvittämättä. Eivät päässeet siihen liikuntapainotteiseen päiväkotiin, johon hakemukset vein loppuvuodesta, joten nyt katsotaan, pääsevätkö kunnalliseen lähipäiväkotiin vai jonnekin muualle. Todennäköisesti jonnekin muualle, asuinalueemme kun on muutto- ja lapsiperhevoittoista.

Niin, ja talonrakennusprojekti on nyt todenteolla alkanut. Viime viikolla kaivettiin takapihalle talon paikka (tai siis kaivuri kaivoi, me katsoimme tapahtumaa lasten kanssa yläkerran ikkunasta), ja tänään miehet kävivät paaluttamassa alueen. Talopaketti tulee tontille heti pääsiäisen jälkeen, joten ehkä jo uskaltaisi alkaa suunnitella vanhan talon remonttia...

Loppuhuipentumana todetaan, että kyllä, kevät on tulossa :) Hyvä mieli sen kun lisääntyy lisääntymistään. Kerrankin näin päin.

Meillä on ollut jonninverran taikuutta ilmassa viime aikoina. Esikoinen kun sai joululahjaksi taikurintarvikkeet, ja nyt on kovasti innostunut illuusion tekemisestä. Mikäs siinä, onhan se mukavaa muiden hommien lomassa päästä katsomaan "taikaesityksiä" :) Samalla näkee, miten innoissaan toinen on, ja miten paljon voi lyhyessäkin ajassa oppia, kun vain on riittävästi kiinnostusta.

Tänään kylässä oli yksi koulukavereista, ja hänellekin esikoinen esitteli innoissaan uusia taitojaan. Hieman veti meikäläisellä suupieliä ylöspäin, kun lastenhuoneesta kuului: "Miten sä ton teit??" ja esikoisen riemullinen käkätys (ja laajat selitykset tempun kulusta) perään ;)

Taikuutta ei kyllä ole sitten se, että lihakset ovat tuskasen kipeät. Mitäs innostuin jälleen kerran hiihtämään Tuusulanjärven jäällä kuuden kilsan lenkin suksilla, joissa ei ollut pitoa kuin nimeksi. Jos tarkkoja ollaan, niin toisessa suksessa pitoteippiä oli jäljellä päkiästä hieman eteenpäin, kun toisesta teippi oli jo kokonaan irronnut. On selvääkin selvempää, että jalkaterät normaalisti ovat hieman enemmän ulospäin kuin normaali-ihmisellä. Sen verran paljon sain tehdä töitä lonkanlähentäjillä (että sain sukset pysymään ladulla suoraan eteenpäin). Ja lonkankoukistajat huutavat myös apua joka kerta, kun nousen istumasta seisomaan. Kiitos lipsuvien suksien, sain tehdä ihan tosissani niillä lihaksilla töitä.

Hulluutta on monenlaista. Siitä todisteena tämäniltainen kauppareissuni, jolta ostin mm. uuden paketin pitoteippiä. Jos nyt kerran hiihdetään, niin tehdään se sitten kunnolla. Saa nähdä, ehdinkö enää Tuusulanjärven jäälle näillä lumilla, vai pitääkö tyytyä sivakoimaan Lapissa Vappuna ;)

Ja minä kun elävästi muistan, miten lukion viimeisen hiihtoa sisältäneen liikuntatunnin jälkeen vannoin, etten IKINÄ enää hiihdä...