Veikkaanpa, että esikoisella ja minulla tulee vielä joskus olemaan erittäin vaikeaa. Nyt jo meinaa mennä sukset ristiin päivittäin, vaikka toinen ei ole edes viittä. Huh huh.

Tuntuu inhottavalta uhkailla ja kiristää, mutta harvoin ilman niitä selviää. Yleisin kiristyskohde on karkkipäivän kieltäminen. Meillä kun lapset eivät muutenkaan saa juuri namuja, niin sen menettäminen kirpaisee erityisesti. Toisaalta, valikoivan kuulon omaavaan esikoiseen juuri tuo kyseinen uhkaus tepsii oikein hyvin. Toinen samanlainen on uhkaus siitä, että pihalle ei pääse ilman aikuista. Ääntä ei tarvitse korottaa, kun noista asioista vain mainitsee. Ja sen jälkeen yhteiselo toimii taas hetken vähän sujuvammin.

Äidillä vain on kovin syyllinen olo, kun uhkauksia ja kiristyksiä pääsee suusta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että tyhmästä teosta pitää olla jonkinlainen ehkä ei-niin-miellyttävä seuraus. Niinhän oikeusvaltiokin toimii. Ei vain aina jaksaisi olla tuomarina, vaan haluaisi, että asiat ratkeaisivat puhumalla. Tai no, lähinnä siten, että esikoinen ymmärtäisi järkevät perusteluni (!) sille, miksi sisällä ei puhalleta saippuakuplia (koska lattiat tulevat äärettömän liukkaiksi), miksi palloa ei saa heittää keittiössä silloin, kun laitetaan ruokaa (koska kuumalle hellalle osuessaan se menee helposti rikki tai saattaa kaataa kuumaa ruokaa sisältävän kattilan tms.) tai miksi ihan joka paikkaan ei tarvitse kiivetä (koska kaikki paikat eivät kestä kiipeämistä ja niistä putoaminen yleensä sattuu).

Ihan varmasti harmittaa, että jokin kiehtova ja juuri sillä hetkellä erittäin hyvältä idealta tuntuva juttu kielletään, mutta sellaista se elämä on. Kaikkea ei voi saada. Halut ne on hiirelläkin. Ei vain aina jaksa hermo kestää kohta viisivuotiasta, joka vaikuttaa kuurolta puupäältä. Kaikella rakkaudella :)